Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Kyllä, minun on todellakin pitänyt kirjoittaa tänne. Nyt kun laskettu aika on niin sanotusti ihan ovella, päätin skarpata. Voisin kirjoittaa kaiken maailman äitiys-, synnytys- ja lapsioppaista, koska olen lukenut ne kaikki. Siinä vaiheessa kun kehoitetaan ottamaan synnytyslaitokselle mukaan kiharrin tai ystävällisesti huomioimaan se, että ei kannata laittaa liikaa kajaalia synnytyksen ajaksi, alan nauraa hysteerisesti. Ja jatkan lukemista. Käytän kajaalia ja kiharrinta kerran vuodessa. Se ei ole ylihuomenna.

Mutta kirjaan, jota en ole lukenut; Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.

Kannesta (googlatkaa kuva) lähtien todella omituinen kirja. Kannessa on vauva (ilmeisesti Gaute itse), joka näyttää ihan tytöltä, mutta onkin poika. Ei kovin sukupuolineutraalia ajattelua, mutta mua se hämää.

Ja itse kirjasta; en vaan jaksa tollaista löpinää. En löydä pointtia. En vaan tajua. Vika on minussa.

Lisäksi kirja on aiheuttanut minussa psykoanalyysin tarpeen. En ymmärrä miksi niin on, mutta tulipalot kirjan aiheena aiheuttaa mussa melkein fyysiseksi käyvää ahdistusta.

Ja kirjabloggaajat tykkää. Minä en. Kirja ei ole vaikea, minä olen.

Herman Koch: Illallinen (Siltala 2012)

(kuva Siltala)

Harvoin olen odottanut jonkin kirjan lukemista niin kuin tämän Herman Kochin Illallisen. (Jostain syystä minun on mahdotonta muistaa kirjailijan nimeä; yleensä se kääntyy Helmut Lotiksi). Kirjaston varausjonosta sain Illallisen juuri ennen kesälomamatkaa. Junamatkalla joka alkoi aamulla ennen sian pieremää (ja yhtäkään älyllistä toimintaa), en onneksi kirjaa jaksanut aloittaa. Junamatkat ovat nimittäin pyhiä.

Ei kyllä paria päivää myöhemminkään, uussukulaisten pihanurmella auringon porottaessa kolmeakymppiä, olosuhteissa ollut mitään vikaa. Olosuhteet olisivat ansainneet paremman kirjan.

Apua, vaati melkoista rohkeutta sanoa tämä. Illallinen on nimittäin harvinaisen ylistetty kirja. En tätä kirjoittaessani onnistu löytämään yhtäkään bloggausta mistään, missä kirja ei olisi osunut johonkin erityiseen hermoon. No tätä hermoa minulla ei selvästikään ole. (Viiden tähden arvostelut löytyvät muun muassa Mari A:lta, Susalta ja Erjalta.)

Tämä helmutlotti kyllä osaa kirjoittaa. Alkuun nautin tekstistä niin, että olin jo lisäämässä herraa kirjailijakerhoon, jonka jäseniltä lukisin vaikka käsinkirjoitettuja kauppalappuja (mm. Miika Nousiainen, Juha Itkonen, Tuomas Kyrö). Hetkiksi jopa hillitsin mun 200 s/h -turbovauhtia ja oikein nautin joistain lauseista hitaasti tavaten. (Tai saattoihan se johtua siitäkin, että joidenkin kalareissu venyi ja mulla uhkasi loppua lukeminen. Ja olin liian vieraskorea mennäkseni kaivamaan lehtiroskiksesta vanhoja Nummelan Sanomia.)

Kirja kuitenkin ansaitsee sen, ettei siitä puhuta liikaa sitä vielä lukemattomille (salaseura siis). Kryptisesti sanon, että eniten olen nyt suivaantunut siitä että minua huijattiin. Tiesin asetelman ja että pinnan alla kuplii ja että apua. Mutta kaikki vain kävi niin ärsyttäväksi. En ole ennen tiennyt olevani niin samaistumisenkaipuinen, mutta nyt kirjan edetessä menetin sen ainoan ystävän.

Lisäksi olen niin paatunut larskeplerien ja muiden raakalaisdekkarien parissa, ettei kirjan kohahduttavuus kyllä kohahduttanut minua. Jos halutaan piinaava tunnelma illallisella, niin kyllä siellä nyt parin leipäveitsen tulee lentää.

Ja kyllä mie nyt tiiän, että kirjan pointti oli sen syvälliset teemat; ylemmän keskiluokan kipuilu, veljesrakkaus, rakkaus omaan lapseen, luottamus, anteeksianto, mitä näitä nyt on. Ehkä olikin vain liian kesä (ja liian raskaudesta höttöytyneet aivot) tälle kirjalle.

p.s. Katsokaa Juhlat. Siinä teille perhesalaisuuksia.